Elämäni suurin virhe?

Täytyy myöntää, että monesti on käynyt pienessä mielessäni että oon tehny ison virheen, kun tulin tänne lukioon. Pienestä asti ollut haave tulla luokanopettajaksi sai minut kuitenkin hakemaan lukioon. Lukion aika on ollut todella antoisaa ja mukavaa, mutta paljon se on minulta myös vienyt pois. Ainainen väsymys ja stressi ovat tehneet tehtävänsä. Nyt tullessani yhteen päätepisteeseen, ylioppilaskirjoituksiin, tuntuu että kaikki salailemani stressi ja ajatukset purkautuvat. En enää jaksaisi esittää iloista vastaillessani sukulaisten ja kavereiden kysymyksiin mihin haen, miten meni kirjotukset, minkä mekon laitat ylppäreihin? jne. Onneksi on oma huone, jonne voi tulla purkamaan pahaa oloaan. Ja tietenkin tää blogi.

Viimeinen haave luokanopettajan työstä murentui eilen, kun sain eteeni _maailman vaikeimman_ enkun ylppärikokeen. Oikeesti, en tajunnut koko kokeesta hölkäsen pöläystä ja musta tuntuukin että haaveet valkolakille jää. Harmittaa myös ihan hirveä alisuoriutumiseni ylioppilaskokeissa. Salailin kauan tietoja tutuilta alustavista pisteistä, en nimittäin kehdannut sanoa niitä kellekään. Tunsin pettäneeni kaikki. Oon kylläkin varottanut tuttavia siitä, että todennäköistä on etten saakkaan lakkia. Tämän kuultuaan jokainen vaan lohduttaa: "Kyllä sä saat sen, älä huoli." Joo ei helpota yhtään ei. Miksei voi mielummin sanoa, ettei sillä ole mitään väliä saako lakin vai ei?!

Täällä oon nyt kuitenkin panikoinut koko viikonlopun tuota eilistä enkun koetta. Tiedän niin etten tuu pääsemään sitä läpi. Ja sen seurauksena tunnen pettäneeni koko suvun, jossa tietääkseni ei ole yhtään ketään, joka olisi repuuttanut ylppäreissä. Mun tulevaisuus, mikä se on? Tyhjä kammio? Tää tuleva vuosi tulee mulle olemaan kaikista stressaavin ja pelottavin. Ei mitään tietoa missä oon vuoden tai puolen vuoden päästä. Saanko vielä joskus olla töissä unelmieni ammatissa? Se jää nähtäväksi. Mun mieli ei oo kuitenkaan ollut näin maassa sitten vanhempien eron jälkeen. Ja siitäkin on kohta jo kymmenen vuotta. Mä niin pelkään, että loukkaan perhettäni tai rakasta poikaystävääni käyttäytymällä jotenkin "masentuneesti". Oonkin kuulemma aina ollut liian kiltti ja pidänkin mielelläni kaikkia asiat sisälläni, kuin että kertoisin niistä joillekin. En vaan halua satuttaa ketään kertomalla, miten huono mun on olla. Ainoa apu on kuitenkin yläkerran Isä ja sen avulla jaksankin varmasti tän stressaavan vuoden. :)

Mä todellakin toivon, että tasan vuoden päästä mä kirjoitan tänne jonkun ihanan ja positiivisen postauksen ja silloin mun elämässä kaikki olis hyvin. Kai se on nyt vaan yrittävä jatkaa tätä elämää, vaikka vaikealta tuntuukin. Ei muuta kun kestohymy naamaan ja kohti maanantain ruotsin ylppäreitä!