"inttileskeys"

Heinäkuun lopussa muutin ensimmäistä kertaa toiselle paikkakunnalle - aivan yksin. Kaikki se turvallisuuden tunne ja kodin lämpö vedettiin jalkojeni alta kokonaan pois. Silloin monesti itseltäni kyselinkin, että mitenkähän tämmöinen maalaisjuntti pärjää ja tottuu kaupunkielämään. Kaikista raskainta oli kuitenkin  se, kun tiesin etten saisi poikaystävää mukaani. Hän lähti nimittäin armeijaan heinäkuussa ja on siellä edelleen.

Kaupunkielämä lähti loppujen lopuksi rullaamaan ihan hyvin. Uusi koulu, uudet kaverit ja uusi koti, jossa saan pysytellä omassa rauhassa niin paljon kuin sielu sietää. Alusta asti olen kuitenkin kaivannut juuri sitä Turvallisuuden tunnetta. Sitä, että olisi joku jolle puhua, joku jonka kanssa jakaa arki ja joku joka lohduttaa kun on paha mieli ja joku joka taas iloitsee kanssani kun olen onnellinen. Ja se Joku on tällä hetkellä armeijassa. 

Sitä tunnetta ei pysty sanoin kuvailemaan, kun on sunnuntai-ilta, kello tikittää kovaa vauhtia eteenpäin ja poikaystävä alkaa vaihtamaan inttivaatteita päälle. Mulla on kova ikävä jo siinä vaiheessa, koska en tiedä milloinka seuraavan kerran taas näen hänet. Kyllä siinä on itku tirahtanut joka ikinen kerta, kun olen lähtenyt ajamaan pois päin armeijan parkkipaikalta. Hassuintahan tässä on se, että poikaystäväni on intissä tosi lähellä - lähempänä mitä silloin, jos asuisin kotona porukoilla. Mutta ehkä se pahentaakin asiaa. Vaikka ois  tärkeä ihminen lähellä, muttei pysty puhumaan, näkemään ja olemaan konkreettisesti läsnä, ei se helpota sitä ikävää.

Onneksi saan yleensä kuitenkin käännettyä asian positiiviseksi ja aattelen, että joka kerta kun joudun sanomaan heippa rakas, niin joka kerta ollaan lähempänä sitä yhteistä kotia ja yhteistä arkea. Uskon, että tämä kokemus vaan vahvistaa entistä enemmän meidän suhdetta. Pikkuhiljaa alkaa tänne yksiöönkin jopa tulemaan sitä kodin lämpöä ja turvallisuuden tunnetta, kun tajuan miten ihana poikaystävä ja miten ihanat läheiset mulla on tukena joka hetki, vaikka ovatkin muualla. <3 

 Tällä hetkellä poltan kynttilöitä, haaveilen tulevasta ja nautin lämmintä kupillista mehukeittoa, joita poikaystäväni toi armeijasta muutamia kun oli jäänyt mehtäreissulta yli. Elämä on oikeastaan aika onnellista, jos vain jaksaa suunnata katsetta kohti tulevaa. Mulla on vaan paha tapa murehtia asioista, kun olen yksikseni. Ehkä laitan tavoitteekseni saada ruuvi päässäni positiivisuus-asentoon jouluun mennessä. Heh. Pääasia on kuitenkin se, että tiedän jaksavani odottaa sitä päivää ensi keväänä, kun saan rakkaani vihdoin tänne pyörittämään arkea kanssani. Kaksin aina kaunihimpi.

Teidän kokemuksia "inttileskeydestä"? :)


<3:llä Jennukka